Kannatus ja sen saavuttaminen

Ylen tuore Taloustutkimuksella teettämä mielipidemittaus kertoo, ettei SDP:n kannatus näytä kokonaisuutena kovinkaan huonolta.

Huomionarvoista mittauksessa on kuitenkin sen antaman kokonaiskannatuksen sijaan tutkimuksen aikana tapahtunut muutos. Parissa viikossa, keskustelun kiehuessa terveydenhuollon palkkojen ympärillä, SDP onnistui häviämään 1,5 prosenttiyksikköä kannatuksestaan. Kokoomus menetti vielä enemmän, 2,6 prosenttiyksikköä, mutta sitä täytynee pitää laihana lohtuna.

Ainakin tämä mielipidemittaus näyttää vahvistavan sen mitä on epäiltykin - reipashenkinen sairaanhoitajien palkoilla ratsastaminen tuskin SDP:n kannatusta nostaa. Kunnan ja valtion sektoreilla syntyneet sopimukset ovat tasoltaan korkeampia kuin monikaan olisi osannut aavistaa joitakin kuukausia takaperin. Monet varmasti näkevät ennen vaaleja käydyn tasa-arvotupokeskustelun (käytettäköön vakiintunutta ilmausta ilman lainausmerkkejä, vaikka harhaanjohtava onkin) ja hallitusohjelman kirjauksen vaikuttaneen merkittävästi siihen, että näin kävi.

Tyytymättömien joukko jäänee merkittävästi pienemmäksi. Ei liene järkevää rakentaa politiikkaa sille, että kovin suuret kansanjoukot kokevat suurenkin epäoikeuden tapahtuneen kun palkat nousevat julkisella sektorilla vain 11,5 prosenttia.

Muutenkin valmius käyttää kaikkiin hyviin tarkoituksiin enemmän rahaa kuin hallitus tekee, tuntuu tarpeettoman epäanalyyttiseltä oppositiopolitiikalta. Tästä Pete kirjoitti osuvasti. Perinteisesti sitä on tavannut yhtyä kritiikkiin niitä poliittisia ryhmittymiä kohtaan, joiden pääasiallinen rooli on ollut luvata enemmän kaikkea hyvää. Nytkin sitä on vaikea välttää.

Peten tekstissä voi yhtyä myös näkemykseen valitun oppositiopolitiikan linjan vaikutuksista tulevaisuuden yhteistyökuvioihin. Ei hyökkääminen päätä pahkaa Kokoomuksen kimppuun toiminut vaaleissa. Eikä se näytä toimivan nyt. Joskus valtaan pyrkivä oppositiopuolue voisi kokeilla toisenlaistakin strategiaa.

Mutta onhan sitä aikaa miettiä. Ehkä paljonkin.

Johtavaksi ympäristöpuolueeksi

Häkkisen Mika peräänkuulutti Lahden linjapuheen linjan pyöreyttä kritisoineilta konkreettisia ajatuksia siitä, millaisia linjoja SDP:llä tulisi olla.

Mustakallio jo kaipaili perustellusti laajempaa ajattelutavan muutosta ja tasa-arvokäsitteen modernisointia, vaikka hieman pehmeämmin äänenpainoin kuin Seppo Lindblom taannoin Kuvalehdessä. Ajattelutavan muutokselle on epäilemättä tarvetta, jos mielimme vastata meihin kohdistuviin odotuksiin ja tulevaisuuden haasteisiin. Tähän kokonaisuuteen palaan tulevaisuudessa.

Nyt kuitenkin esimerkkinä jotakin, jota me voisimme tavoitella. Aloitetaan tavoitteesta nousta johtavaksi ympäristöpuolueeksi. Se tavoite on oikea ja kertakaikkisen kannatettava. Sen ei kuitenkaan soisi muodostuvan hokemaksi ilman konkreettista sisältöä. Olennaista lienee kuitenkin se, mitä me haluamme ympäristölle tehdä.

Tervettä nykyisessä ympäristöpoliittisessa lähestymistavassamme on pyrkimys vahvaan realistisuuteen. En osaa nähdä, että ilmastonmuutoksen torjunnassa hyötyisimme erityisesti siitä, että jätämme ydinvoimavaihtoehdon käyttämättä, vaikka ydinvoima ei ongelmaa ratkaisekaan. Ei maailmanlaajuisesti eikä Suomessa. Se on kuitenkin yksi osa ratkaisua. Ei meidän kannata sulkea pois hyödyllisiä keinoja sillä perusteella, että ne muka tuudittavat meitä ajatukseen, että kaikki voi jatkua ennallaan. Harvemmat poliittiset liikkeet, jotka ovat halunneet näkemiensä ristiriitojen kärjistyvän, jotta heidän kannattamansa ratkaisut voidaan toteuttaa, ovat tuottaneet hyviä tuloksia. Asteittaisten parannusten politiikalla on saavutettu paljon parempia tuloksia.

Ei ympäristö meitä kiitä siitäkään, että maailman energiatehokkaimpiin ja puhtaimpiin kuuluva teollisuutemme kokisi kannattavammaksi siirtyä jonnekin muualle, jossa siihen kohdistuva säätely olisi vähäisempää. Tarkasti otettuna vientiin menevän tuotannon energiankulutus ei ole suomalaisten energiankulutusta vaan tuotteiden loppukäyttäjien energiankulutusta. Siksi vientiteollisuuden kulutuksen pitäminen mukana laskelmissa, jotka kertovat suomalaisten käyttävän runsaasti sähköä on älyllisesti epärehellistä. Toki suomalaisten kulutukseen pitää tällöin laskea tuontihyödykkeisiin sitoutunut energiankulutus, jotta tulos on jollakin tavalla oikea.

Vakava vastaus ilmastonmuutokseen vaatii kuitenkin konkreettisia toimia, joilla hiilidioksidipäästöjä voidaan vähentää. Se taas vaatii päästöjä aiheuttavan energian käytön vähentämistä, mikä markkinataloudessa saavutetaan energian hintaa nostamalla. Kallis energia ei ole itseisarvo, mutta energian käyttöä on hyvin vaikea vähentää, jos se on kovin halpaa.

Mitä siis pitäisi tavoitella? Seuraavassa muutamia keinoja, joilla tavoitelistan voi aloittaa. Lisää tavoitteita ympäristönkin osalta seuraa vielä lähitulevaisuudessa.

1) Keskipitkän aikavälin ohjelmaa, jossa sitoudutaan energiankulutuksen verotuksen asteittaiseen lisäämiseen seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan.

Käytännössä meidän tulisi siis vaatia polttoaineverotuksen vuosittaista ja määrätietoista korottamista, siten, että bensasta tulee merkittävästi nykyistä kalliimpaa jo viiden vuoden aikaperspektiivillä. Ainakaan meidän ei pidä kritisoida polttoaineverotuksen korotuksia. Ei öljyttömään Suomeen yksinkertaisesti voida päästä, jos polttonesteiden hinnat eivät nouse. Eikä meidän tule loputtomasti suojella haja-asutusalueiden elämäntapaa, joka vaatii hyvin runsasta liikkumista ja suurta energiankulutusta.

Vastaavanlaiseen ohjelmaan tulee sitoutua myös sähköntuotannon puolella. Teollisuus voi saada tarvittaessa helpotuksia sähköveron korotuksiin, jottei sille luoda kannustimia siirtää tuotantoa alueelle, jossa tuotanto voidaan toteuttaa epäekologisemmin.

2) Yksityisautoilun kannattavuuden heikentäminen

Vaikka bensan hinnan korotus vähentää autoilun houkuttelevuutta, mutta ei se yksinään riitä. Suurissa kaupungeissa, erityisesti pääkaupunkiseudulla tulisi ottaa käyttöön tietullit, joilla voitaisiin kannustaa julkisen liikenteen käyttöön. Samalla vähennettäisiin kehyskuntien houkuttelevuutta Helsingissä työskentelevien asuinpaikkana. Näin voidaan kannustaa siirtymistä tiiviimpään yhdyskuntarakenteeseen, mikä vähentää liikkumisen tarvetta ja helpottaa julkisen liikenteen järjestämistä.

3) Raideliikenteen kannattavuuden parantaminen

Nykyisellään junalla matkustaminen on helposti huomattavan kallista autoiluun verrattuna. Hiemankaan pidemmillä kotimaanmatkoilla lentäminenkin on monesti taloudellisesti houkuttelevaa junamatkailuun verrattuna. Vaihtoehdoista selvästi ekologisin on raideliikenne.

Esimerkiksi polttoaineverotuksen tuottoja tulisikin siirtää raideliikenteen kustannusten alentamiseen. Erityisen hyödyllistä olisi saada viime vuosikymmeninä kumipyörille siirtynyt kuljetusteollisuutemme takaisin kiskoille. Tässä raideliikenteen asiakkaille aiheutuvien kustannusten määritteleminen puhtaasti liikenteestä aiheutuvien rajakustannusten mukaan ja rataverkon kustannusten jättäminen julkisen vallan vastuulle olisi suuri askel parempaan suuntaan.

4) Rakentamisen energiatehokkuuden parantaminen

Uusista omakotitaloista puolet rakennetaan yhä käyttämään suoraa sähkölämmitystä. Tämä on järjetöntä. Mahdollisuuksien mukaan kaukolämpo ja haja-asutuksessa maalämpö ovat merkittävästi suoraa sähkölämmitystä ekologisempia.

Paitsi sähkön hinnan korotuksilla tulisi meidän tehdä suurehkoja alkuinvestointeja vaativa maalämpöpumppu houkuttelevaksi ratkaisuksi tukemalla niiden hankintaa niin uusissa rakennuksissa kuin korjausrakentamisessakin esimerkiksi edullisilla lainoilla ja verovähennyksillä sekä tarvittaessa myös suorilla avustuksilla. Suoran sähkölämmityksen rakentamiseen tulisi myös saada kunnollisia disinsentiivejä joko verotuksellisilla keinoilla tai energiatehokkuusvaatimuksilla.

Lahti virtuaaliavaruudessa

Monet toverit ovat kommentoineet Lahden Tulevaisuusfoorumia. Kommenteissa tulee hyvin esille se, että tilaisuus ylitti monin osin siihen kohdistuneet odotukset ja oli kiistatta askel oikeaan suuntaan. Se, missä määrin kyseinen askel oli riittävän pitkä tässäkään vaiheessa, on vielä epäselvää. Kuten aiemmin tuli todettua, olisin itse kaivannut hieman rohkeampaa harppausta kohti konkreettisia tavoitteita ja linjauksia. Pelkkä arvojen korostaminen ja ongelmien toteaminen eivät oikein riitä.

Arto tuo lyhyesti esille varovaista positiivisuutta. Mustakallio ja Kopra tuovat myös esille positiivisia puolia, mutta huomioivat konkretian ja uusien ajatusten puutteen puheenjohtajan tulevaisuuslinjauksissa. Samoin Hanna olisi kaivannut avauksia, linjauksia ja omia ajatuksia. Toki kyseessä ovat monin osin yhdessä tehtävät asiat, mutta kyllä johdon pitää myös uskaltaa omia näkemyksiään siitä, mitä puolueen tulee tavoitella. Epämiellyttävän totuuden blogissa Lahtea kommentoi Saija, joka seurailee samoja polkuja kaivaten aitoja sisältöjä, mutta uskaltaen tuntea varovaista toiveikkuutta.

NUSsin puolella Lahtea ruoti Reijo Paananen, joka ihmettelee toimihenkilöpainotuksia tulevaisuuspuheenvuoroissa, mutta katsoo Lahden osallistujien jakaneen näkemyksen sisältöjen ja markkinoinnin päivittämisen tarpeesta. Epäilemättä ymmärrys päivittämisen tarpeesta jaetaan koko kentällä. Se vain tarkoittaa kovin eri asioita eri ihmisille.

Aatteellisten tavoitteiden sekoittuminen käytännön politiikan toteuttamistapoihin saa meidät helposti jumittumaan puolustamaan nykyistä järjestelmää sen sijaan, että etsittäisiin tapoja saavuttaa tavoitteet tehokkaammin. Tämä ei tarkoita vanhoista keinoista luopumista, vaan arvopäämäärien palauttamista tarkastelun keskiöön. Lahdessa nähtiin muutamia esimerkkejä tästä, joista mainittakoon yksi.

Työryhmässä alustaja esitti muuten epäonnisessa alustuksessaan näkemyksen, että terveyspalvelujen saatavuuden sijasta tulisi tarkastella kansalaisten terveyseroja. Ajatusta seurasi heti kaksi puheenvuoroa, joissa terveyseroja pidettiin kauniina haihattelevana tavoitteena ja käytännön väistämättä lähtevän terveyspalvelujen saatavuudesta. Lisäksi painotettiin vahvasti julkisen palvelutuottajan hyvyyttä verrattuna yksityisen sektorin markkinatoimijaan joka tavoittelee voittoa.

Minä ymmärrän ulkoistamisen kritiikin riittämättömästä kilpailusta markkinoilla, mikä johtaa yksityiseen monopoliin. Minä ymmärrän ajatuksen, vaikken sitä täysin osaa allekirjoittaa, ettei ihmisistä huolehtimisesta saa tehdä kaupallista toimintaa. Minä ymmärrän ajatuksen, että kilpailuttamisen vaarana on tehokkuuden repiminen työntekijöiden selkänahasta sekä palvelun laadun laskemisesta.

Sitä minä en ymmärrä, että olennainen näkökulma koko terveydenhuollon peruskysymyksiin lähes haudataan koska se ei pidä keskiössään nykyistä organisoinnin tapaa. Meidän täytyy kuitenkin muistaa, ettei pelkkä terveydenhuollon tai koulutuksen saatavuus riitä. Tarvitaan myös lopputulosten tarkastelua. Maailman parhaita tuloksia saavuttanut peruskoulukin jättää yhä joka viidennen oppilaan vaille arkipäivässä välttämätöntä lukutaitoa. Samalla oppimistulosten erot koulujen välillä ovat huikeita, varsinkin pääkaupunkiseudulla. Noin 80 % oppimistulosten eroista voidaan selittää alueen asukkaiden tulo- ja koulutustasolla. Ei riitä, että todetaan peruskoulun olevan kaikille yhteinen tai opettajien olevan julkisen vallan palveluksessa. Täytyy myös katsoa lopputulosta.

Positiivisimman sävyn löytää Ismo, joka ei tosin puutu sisältöihin vaan keskittyy Lahden tilaisuuden tunnelman tarkasteluun. Tiukasti kannassa tulee kyyneliin liikuttunut Katri.

Kokonaisuutena painotukset näyttävät varsin yhtenäisiltä. Tunnelmaa ja yleisön muutoshalukkuutta kiitellään. Sisältöihin kaivataan päämäärätietoisuutta ja konkretiaa, eikä niistä oikein kiiteltävää löydetä.

Tältä pohjalta.

Täällä ei ole mitään nähtävää

SDP:n Tulevaisuusfoorumi Lahdessa kokosi viitisensataa demaria ympäri maan keskustelemaan puolueen tulevaisuudesta. Ja kuuntelemaan uteliaina olisiko puheenjohtajalla näkemystä siitä mihin suuntaan puolueen pitäisi kehittyä.

Kokonaisuutena tilaisuus ylitti odotukset. Alun keskusteluosuus puolueen haasteista oli yllättävän onnistunut ja erityisesti TulevaisuusAkatemian puheenvuoro oli tervetulleen kriittinen peräänkuuluttaessaan laajaa jäsendemokratiaa puheenjohtajavalintaan ja vaatiessaan erityisesti puheenjohtajalta linjaa, joka ei vain seuraa mielipidemittauksia. Valitettavasti puheenvuorosta oli tiiviyssyistä jätetty pois kohta, jossa puoluejohtoa vaadittiin ottamaan vastuu tehdyistä virheistä.

Työryhmätyöskentelyvaihe oli sekin varsin toimiva, vaikka ajan niukkuus rajoitti keskustelun vuorovaikutteisuutta merkittävästi. Nyt pää on kuitenkin saatu auki. Seuraavana vaiheena olisi sitten tehdä muutakin kuin aukoa päätä.

Tilaisuus päättyi Heinäluoman puheeseen, jossa otsikolla ”Tie tulevaisuuteen” hahmoteltiin puolueen tulevaisuutta. Ainakin olisi pitänyt. Puhe, erityisesti aivan alussa ja lopussa, oli retorisesti monin osin onnistunut ja puhujalla oli päällä sellainen vaihde, jota olisi kaivattu vaalien alla. Ja miksei muutenkin viime vuosien aikana. Sisällön pyöreyttä onnistunut muoto ei kuitenkaan korvannut.

Tulevaisuuden paaluttamisen sijasta puhe painottui suurten saavutusten läpikäymiseen. Ja onhan niistä syytä olla ylpeä. Niin vuosikymmenten saatossa rakennetusta hyvinvointivaltiosta kuin laman jälkeen luoduista 400 000 työpaikastakin.

Muutoin puhe keskittyi torjumaan erilaisia kehityssuuntia, tekemään pieniä kädenojennuksia kaikille kriittisille tahoille ja korostamaan sisäistä yhtenäisyyttä ulkoisten koettelemusten edessä. Mitään uutta suuntaa puheesta oli vaikea löytää.

Tarjolla olikin lisää samaa vanhaa. Vaalikampanjassa luvattiin enemmän ja paremmin samaa vanhaa sosialidemokratiaa. Kampanjan aikana kannatuksesta hävisi prosenttiyksikkö kuukaudessa ja puolue romahti mielipidemittausten kärkisijalta kolmanneksi. Vaalitulos oli historiallisen huono. Ainoa huonompi tulos saavutettiin kun puolue oli jakaantunut ja tepsut kilpailivat samoista äänistä. Nyt tästä vaalitappiosta opittiin, että kansalaiset halusivat meidän olevan enemmän sellaisia kuin olemme aina olleet. Samaa vanhaa, mutta enemmän ja paremmin. Kuinkahan kauan pitää kaivautua syvemmälle vanhoihin asemiin, ennen kuin valon huomaa vähenevän ja ymmärtää lopettaa kaivamisen?

Oikealle eikä vasemmalle puheenjohtaja ei halunnut puoluetta viedä. Aivan oikein hän totesi, että vasemmalla on kovin hiljaista. Sen sijaan oikealle päin, poliittiseen keskustaan liukumisen hän torjui toteamalla, ettemme ole oikeistopuolue. Argumentti on totta, mutta irrelevantti. Me olemme kuitenkin yhä keskiviivan vasemmalla puolella. Ei tarvitse muuttua oikeistopuolueeksi, vaikka liikkuisi oikealle. Sen sijaan tavoitteiden toteuttaminen vaatii riittävää poliittista kannatusta. Tässä on ratkaisevassa roolissa poliittinen keskusta (ei Keskusta), jossa avainasemassa ovat toimihenkilöt ja keskiluokat.

Suurimmaksi puolueeksi nousee nyky-yhteiskunnassa puolue, joka kykenee parhaiten puhuttelemaan toimihenkilöitä ja keskiluokkaa. Tämän SDP tunnusti jo 1950-luvun alussa, kun aihetta puitiin pitkään ja hartaasti. Keskustelu hautautui lähinnä puoluehajaannukseen, mutta nousi vaalianalyysien vakioaiheeksi jo viimeistään 1970-luvulla. Viime vaaleissa ratkaisevassa roolissa olivat Kokoomukselle liukuneet toimihenkilöäänet. Ne voitettiin lähes sosialidemokraattisella retoriikalla, mutta ei se tarkoita, ettei meidän tarvitse muuttaa mitään. Meidän täytyy osata pukea arvomme tämän päivän politiikaksi tämän päivän kielellä, joka vetoaa myös niihin ryhmiin, jotka jakavat arvomme, vaikkeivät jaa historiallista taustaamme. Keskiluokat pitää saada ymmärtämään, että sosialidemokraattinen politiikka tuottaa myös heille parhaan mahdollisen yhteiskunnan. Kansalaiset eivät äänestä kiitollisuudesta, mutteivät myöskään moraalisesta velvollisuudentunnosta.

Kamppailu keskiluokista ei ole mitenkään ristiriidassa heikoista huolehtimisen kanssa. Ne perusarvot, joilla keskiluokkaakin pitää puhutella, ovat juuri yhteisvastuun ja solidaarisuuden arvot. Ne vain ovat muutakin kuin heikoimmista huolehtimista. Hyvinvointiyhteiskunnan tulee tarjota mielekäs ja oikeudenmukainen yhteiskunta myös koulutetuille, toimihenkilöille ja ylemmille toimihenkilöille, eikä syyllistää näitä hyvinvoinnistaan. Meidän tulee tarjota vaihtoehto, jossa turvataan kaikkien heikoimpien hyvinvointi tavalla, joka tukee kaikkia kansalaisia hyvinvoinnin, onnen ja mielekkään elämän tavoittelussa ja saavuttamisessa.

Samoin puheenjohtaja torjui tiukasti puolueen nimen muuttamisen ja katsoi ettei siihen ole mitään tarvetta. Sosialidemokratia on hyvä brändi. Onhan se, mutta asian painottaminen kovin vahvasti haiskahtaa helppojen irtopisteiden keruulta. Sen verran harva nimenmuutosta on minään ratkaisuna pitänyt. Mutta saammepahan kaikki porukalla torjua sellaisetkin muutospyrkimykset.

Retoriikan lisäksi puheen valopilkkuja olivat jotkut sen kädenojennukset, vaikka tarkoituksena olikin vakuuttaa kaikki siitä, ettei puoluejohdossa tarvita muutoksia. Ylempien toimihenkilöiden palkattomat ylityöt muistettiin mainita, samoin kuin tarve yksinkertaistaa sosiaaliturvaa, mahdollistaa opiskelu työttömyysturvalla ja tehdä SDP:stä eturivin ympäristöpuolue. Hyvä näin. Sivumakuna oli kuitenkin väistämättömän kehityksen seuraaminen, ei uusi ajattelu tai tavoitteenasettelu. Kannatetaan asioita, jotka ovat suosittuja tai välttämättömiä.

Sosiaaliturvan yksinkertaistamisen tarve on ollut ilmiselvä jo hyvin pitkään. On pelottavaa, että sen uudistamistarve puetaan sanoiksi vasta kun uudistusta jo täyttä päätä valmistellaan. Ympäristöpuoleltakin olisi mukava kuulla jokin konkreettinen tavoite. Muukin kuin öljytön Suomi, joka saavutetaan vastustamalla polttoaineverojen korotuksia.

Viime kädessä viesti tiivistyikin lopu toteamukseen. ”Pidetään myös rivimme yhtenäisinä silloin, kun niitä ulkoa koetellaan.” Menkää pois, täällä ei ole mitään nähtävää.

Me tarvitsemme aidon puheenjohtajakamppailun. Me tarvitsemme aidon keskustelun puolueen tulevaisuuden suunnasta. Eikä niitä saada lykkäämällä keskustelua aina vain seuraavaan foorumiin. Niin tervetullutta kuin Lahden kaltaisten foorumien järjestäminen onkin.